Kauan odotettu: Odottamaton

Hei kaikille lukijoilleni.

 

Olen ollut toooooodella kiireinen, joten tämä on venynyt. Ja kaiken lisäksi poistin puolet tekstistä, jota olin kirjoittanut tyytymättömyyteni vuoksi.

 

Mutta pitempiä selittelemättä tässä on pieni pätkä aika alusta sarjani toista osaa: Odottamaton. Maistelkaapas rauhassa ja antakaa odotuksen kasvaa. Yritän saada kirjoitettua lisää novellia, niin, että saisin sen teille asti tänne :)

 

Ja vielä nopeat pahoittelut Tiinalle, joka oli toinen onnellinen voittaja arvonnassani, mutta joka ei ole vielä tähänkään päivään mennessä saanut palkintoaa..! Toivonmukaan saat sen keskiviikkona!

 

 

Tässäpä teille:

 

 

 

 

    Kirosin mielessäni niin lujaa, että tunsin melkein maan järisevän allani kiroamisen voimasta. Samalla keräsin märät tavarani ja laitoin ne yhtä märkään laukkuuni ja kävelin sisälle ostoskeskukseen. Tunsin kävellessäni, kuinka vesi tirskahteli kenkieni sisällä, kun astuin askeleen kerrallaan kohti naistenhuonetta, joka oli puolessavälissä keskusta. Toivoin todella, ettei kukaan kovin tärkeä tai tuttu näkisi minua juuri nyt.

   Käännyin kirjaputiikin nurkalta pieneen käytävään, jossa WC tilat sijaitsivat. Nostaessani katseeni näin hänet. Hän oli todellinen, hän oli täällä. Se sama poika, joka oli uhrannut takkinsa minulle sateessa viikkoja, todennäköisesti kuukausia sitten. Ensin harhauduin katsomaan hänen silmiinsä, jotka olivat edelleen ne yhtä suloiset ja viattomat, mutta silti niin päättäväiset, joihin erehdyin kerran katsomaan ja joita en enää koskaan voi unohtaa. Sitten erehdyin katsomaan hänen suutaan, joka kääntyi hieman vinoon, söpöön hymyyn nähdessään minut. Katsoin myös hänen hiuksiaan, jotka oli vedetty sivulle geelillä. Katsoin kokonaisuutta, joka oli virheettömän täydellinen.

   Sitten palasin maan pinnalle ja ymmärsin miltä näytin. Housuni olivat rikki ja likaiset. Olin aivan märkä, kuten viime tapaamiskerrallammekin ja aamuinen hiustenlaittoni ja meikkaamiseni olivat huuhtoutuneet puoliksi pois. Katsoin itseäni ja katsoin poikaa. Suuni vääristyi irvistykseen ja samalla hetkellä poika purskahti nauruun.

   Loukkaannuin hieman, mutta olisin todennäköisesti itsekin nauranut, ellei tämä olisi ollut kauan odottamani, mitä epätäydellisimmin mennyt hetki. Poika jatkoi nauramistaan ja aloin epäillä, oliko tämä edes sama poika. Poika yritti ryhdistäytyä, mutta purskahti uudelleen nauruun, jolloin minä käännyin ympäri ja päätin etsiä WC:n jostain muualta. En kerinnyt, kuin seuraavaan välikköön, jonka unohdin olevan tyhjä, kun poika seurasi perässäni ja tukki pienen hämärän käytävän niin, etten päässyt pois. Katsoin muualle vaivaantuneena. Poika käveli lähemmäs hitaasti ja hiljaa, sanomatta yhtään mitään. Hän tuli niin lähelle, että ylsi koskemaan minua. Hän liu’utti kätensä käsivarsiani pitkin alhaalta ylös ja haki samalla katsettani.

 

 

 

Tällaista on siis luvassa ;)

 

Jaksakaa vielä odottaa vähän aikaa :)

 

 

Kiitos, kun luit blogini!!!

Sori sori sori!!!

Hei kaikille ja suuuuuri Anteeksipyyntö, etten ole infonnut teitä milläään tavalla ikuisuuksin novellisarjan etenemisestä.

 

Osa syy infottomuuteen (onko tämä sana..?) on, koska sarja ei ole juurikaan nyt edennyt pikkuriikkisen kiiruksen aikatauluni vuoksi.

 

Koulupäivät loppuvat niin myöhään ja on paljon muutakin tärkeää tekemistä, että kirjoittaminen on nyt jäänyt aivan liian vähälle... :( Mutta lupaan lähiaikoina antaa teillekkin tänne pätkän toista osaa luettavaksi. :)

 

Mutta nt infoan niin hyvin, kuin mahdolista. Elikkäs novellikisan voittajista jopa toinen on jo saanut palkintonsa perille asti ja kun taas toinen ei... :D Tämä johtuu siitä, etten omistanutkaan tarpeeksi isoja kirjekuoria novellien lähettämiseen postitse, joten odottelen, että jospas tapaisin ihan kasvotusten toisenkin voittajan ja voisin antaa novellini hänelle. (Ja kyllä, olisi paljon helpompi vain ostaa kirjekuori... :D )

 

Mutta juu, kyllä mä saan senkin perille lähiaikoina :)

 

 

Sitten siihen, etten ole lähellekään tyytyväinen novellini toiseen osaan, jotenka muutan sitä. Paljon. Ja, jotta tässä julkaisussa olisi jotain asiaakin, paljastan teille toisen osan nimen!!!! :)

 

 

 

Eli Iänpäivää novellia seuraa toinen osa nimeltään: Odottamaton. Odottamaton kertoo samasta tytöstä, kuin Iänpäivääkin, mutta nyt mummo on vain poistunut kuvioista niinsanotusti. Mukaan ilmaantunut mystinen poika saa tytön järjen ja sydämmen heittämään kuperkeikkaa ja kaikki tuntuu hyvin sekavalta alussa. Mutta loppua kohden toivonmukaan juoni vähän selkenee.

 

Tämä novelli tulee olemaan hieman pidempi, kuin ensimmäiseni, joten enemmän luettavaa teille. :)

 

Juoneen liittyy myös salaisuuksia, joita alkaa paljastua aina vain lisää mummin menneisyydestä. Ja tietenkin tarinan tyttö haluaa epätoivoisesti selvittää nämä kaikki salaisuudet... :)

 

Ja kaiken tämän keskellä, alkaa muovautua tytön oma tarina. Ja tämä on odottamaton.

 

 

 

 

Toivon, että kiinnostuksenne heräsi. :) Ja tällä hetkellä alkuperäinen tarina on hieman pinnallinen, joka ei nyt sovi Iänpäivään seuraajaksi yhtään ja sehän vaikeuttaakin tätä muokkaus- ja kirjoitusprosessia... :D

 

 

 

Nyt minulla ei ole teille valitettavasti Vesihelmet kuvia, mutta lupaan, että pian saatte niitäkin. :)

 

 

Kiitollisena sinulle, joka luit tämän tekstini,

 

Lilian <3

Vesihelmnet; Iänpäivää kisa on nyt ratkennut!

Hei kaikkiii!

Tänään olen arponut ja nyt julistan kisan voittajat!

 

 

Eli kaksi viikkoa sitten loin kisan, joka on nyt tullut päätökseensä! Kisassa oli palkintona kaksi "ensipainosta" novellisarjani ensimmäisestä osasta nimeltään Iänpäivää ja olen nyt arponut voittajat. Arvonnassa käytin onnettarena puolueetonta pikkusiskoani. :)

 

 

Tä tä tädädä tä tä tädädä tääääää!!!

Ja arvonnassa voittajiksi selvisivät:

 

Tessa Piippo!

ja

Tiina Wallin!

 Onniteelut voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille, joita ei kylläkään ollut kehuttava määrä.. :D

 

Ja palkinnoksi teille lähtee tämän viikon sisään lähetettävä Iänpäivää noevlli maustettuna upouudella kannella ja maistiaisella toisesta osasta! :))

 

 

Toisena asiana minulla on, että koulujen alettua olen melko kiireinen ja on valitettavasti ilmoitettava , että novellin toinen osa viivästyy hiukan, mutta parin viikon kuluttua saatte te muutkin lukijat maistella pienen pätkän :)

 

Myös kanennen valmistuminen on hiukan vaiheessa, mutta saan sen valmiiksi ennenkuin pitää lähettää palkintonovellit, joten älkää huoliko :)

 

Kerron ja näytän teille, kun kansi on valmistunut! :)

 

Siihen asti, kiitos kun luit blogini! <3

 

 



Vesihelmet; Iänpäivää asiaa!

Hei kaikki!

 

Tänään mulla ei ole teille valitettavasti vielä uutta luettavaa, mutta sekin valmistuu hyvää vauhtia, joten älkää huoliko! Mutta lukemisen sijaan, minulla on paljon muuta, mistä saatatte innostua!

 

Selvä, eli aloitetaan novellikansien valmistumisesta! Eli siis olen piirtänyt kantta ensimmäiselle novellilleni; Iänpäivää, mutta olen umpikujassa piirtämisen suhteen... Kansi voisi olla hyvä jo sellaisenaankin, mutta pelkään sen jäävän hieman mitäänsanomattomaksi, jotenka pyydän apua! Eli näytän kohta kanasien valmistumista vaihe vaiheelta ja kun viimeinen kuva on tullut, pyydän sinua lukija kertomaan, mitä voisin lisätä kannen taustalle. Joten älkää uskaltakokaan ujostella! Tarvitsen nyt teidän apuanne!

 

Idea olisi, että kansi olisi muuten mustavalkoinen, mutta hahmojen silmät ovat väilliset. Ja niin kuin o aiemmin sanoin, niin kansi olisi jo tällaisenaankin käypä, mutta haluaisin lisätä sinne vielä jotain... Ideoita?

 

 

Sitten toiseen päivän asiaan :) Eli tänään teen jotain, mikä on minullekin uutta. Avaan kilpailun, jonka pääpalkintona on Vesihelmet -sarjan ensimmäinen osa eli kuten varmasti jo tiedätte Iänpäivää. Kilpailu siis on Pohjoismaat kattava eli mitä niihin nyt kuuluu; Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti?

 

 

Kilpailu ja säännöt

 

Eli kilpailuun voi osallistua liittymällä tämän blogin lukijaksi tai tykkäämällä facebook sivusta: Vesihelmet

 

Kaikkien lukijoiden ja tykkääjien kesken arvon kaksi kappaletta Iänpäivää novelleja, joissa tulee olemaan valmiit kannet ja ensimaistiainen sarjan toisesta osasta! Nämä versiot ovat uniikkeja, sillä versioissa joita tulen vielä tekemään tästä novellista ei tule olemaan pätkää toisesta osasta ja nämä ovat "ensipainoksia".

 

 

Kilpailuaikaa on kaksi viikkoa! Tästä päivästä alkaen, joten aika loppuu 21.8.2013, jolloin julistan kisan loppuneeksi! Ilmoitan voittajista saman viikon lopulla, kun kisa on käyty ja palkinnot arvottu!

 

Tämä oli tämän päivän kurkkaus kulisseihin. Kirjoittelen teile taas lähiaikoina!

Kiitos kun luit blogini! <3





Vesihelmet sarja alkaa!!!

Hei ja tervetuloa lukemaan blogiani, jossa saatte seurata lähietäisyydeltä novellisarjani syntyä! Novellisarja on nimeltään Vesihelmet ja sen aloittaa novelli nimeltä Iänpäivää. Tänään 31.7. julkaisen Iänpäivää novellin täällä blogissani!!!

 

Kelatkaa alaspäin ja voitte aloittaa novellin Iänpäivää lukemisen!!! :)

 

 

 

 

 

 

 

Lilian Halmetoja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Iänpäivää

 

”Oli kylmä talvi-ilta ja ulkona tuiskutti. Isä oli lähtenyt hakemaan ruokaa kaupungista suksilla, koska hevonen ei olisi päässyt etenemään myräkässä.

   Istuimme tuvassa ja takassa loimusi tuli lämmittämässä taloa. Olin kuudentoista sinä talvena. Siskoni olivat vasta kolme, viisi ja yksitoistavuotiaat. Äiti kutoi sukkia takan edessä kiikkutuolissa hiljalleen kiikkuen. Äiti hyräili laulua, jonka nimeä en koskaan saanut tietää, mutta josta todella pidin.

   Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen. Kätesi sä rukoukseen liitit ain; levolle laske luojani, armias ole suojani. Näin sä rukoilit niin turvallisna vain…

   Äidin hyräilemänä se oli todella kauniin kuuloista. Joskus vieläkin pyysin äitiä laulamaan tuon laulun mennessäni nukkumaan. Kun olin pienempi äiti lauloi sen joka ilta. Hän kertoi, että hänen äitinsä oli ennen tavannut laulaa sen hänelle kun hän oli pieni. Nyt mummo on jo kuollut. Tällaisina talvisina myrskypäivinä äiti tapaa laulaa tuota laulua. Luulen, että se muistuttaa äitiä mummosta. Äiti itki paljon, kun mummo kuoli.

   Mummo haudattiin pihalle ja isä kaiversi kiveen mummon nimen ja äiti lauloi hiljaa lauluja, jotka olivat minulle ja siskoilleni outoja. Lauluja taivaasta. Lauluja, joissa kerrottiin enkeleistä. Niillä oli siivet ja ne osasivat lentää. Ne asuivat taivaassa. Isä vei meidät sinä iltana aikaisin nukkumaan ja äiti jäi yksin pihalle. Yöllä heräsin ja kuulin, kuinka äiti hiljaa nyyhkytti pimeässä tuvassa. Sinä yönä minä ymmärsin, etten olisi lapsi ainiaan ja päätin nauttia lapsuudesta. Se oli paras päätökseni.

  

   Liina-Sofia oli nuorin siskoksistamme. Hän oli kovin hupsu ja pieni vielä. Liina-Sofialla oli kädessään minun vanha nalleni. Hän rutisteli sitä ja halasi sitä tiukasti väsymyksestä huolimatta. Olimme kaikki muutkin väsyneitä. Myös äiti, vaikkei hän sitä myöntänytkään. Olisi pitänyt mennä nukkumaan jo, mutta odotimme isää saapuvaksi, emmekä malttaneet mennä nukkumaan.

   Vihdoin kun ovi aukesi, ei sisään astellutkaan isä, vaan pastori. Hänen kasvoillaan oli kauhun välähdys. Mutta huomattuaan meidät lapset, pastori kivetti kasvoilleen teennäisen hymyn. Pastori tervehti äitiä, joka nousi kiikkutuolistaan ja käveli kohti ovea. Äiti kääntyi minun puoleeni ja sanoi, että minun pitäisi viedä siskoni nukkumaan heti paikalla ja mennä sitten itsekin sänkyyn. Näin, että tämä ei ollut pyyntö, vaan käsky. Tottelin hiljaa.

   Liina-Sofia kysyi, miksi emme odottaneetkaan isän saapumista, kun peittelin hänet. Sanoin, että isä myöhästyisi hiukan ja Liina-Sofian, Mari-Annen ja Riina-Liisan olisi jo aika mennä nukkumaan. Liina-Sofia katsoi minua pienillä kiiluvilla silmillään ja kysyi, voisinko antaa hyvänyönsuukon isälle hänen puolestaan kun isä tulee kotiin. Lupasin antaa suukon isälle.

   Silloin Riina-Liisa tokaisi kyyneleet silmissä, että ei kannata toivoa liikoja. Ehkei isä palaisikaan tällä kertaa. Hän käski minun lopettaa valehtelemisen ja kertoa, ettei isä tulekaan. Silloin minä suutuin ja minunkin silmäni kostuivat kyynelistä, kun sanoin Riina-Liisalle, että isä kyllä tulisi. Hän oli vain myöhässä. Riina-Liisa katsoi minuun kiukkuisesti ja sanoi, ettei pastori olisi muuten tullut näin myöhään, kuin kertoakseen huonoja uutisia.

   En enää tiennyt mitä sanoa siskoilleni, sillä minunkin toivoni alkoi olla mennyttä. Suljin silmäni ihan vähäksi aikaa ja avatessani ne taas, sanoin siskoilleni, että en tiedä tulisiko isä, mutta heidän täytyisi luottaa siihen, että isä tulee ja alkaa nukkumaan. Liina-Sofia hätääntyi ja kysyi minulta mitä tapahtuisi, jos isä ei palaisikaan. Minä kerroin, että silloin minä auttaisin äitiä hoitamaan taloa ja siskoja. Siskot olisivat voineet jatkaa kyselemistä läpi yön, mutta sanoin, että nyt täytyisi nukkua. Liina-Sofian hätääntyneen ilmeen nähdessäni annoin kaikille iltasuukot ja lauloin äidin laulun hiljaa ja niin hyvin kuin muistin. Siskot nukahtivat yksi kerrallaan hiljaiseen pelokkaaseen uneen.

Kun siskot oli nukutettu, menin portaat alas takaisin tupaan. Kun pääsin alas, näin, että äiti oli romahtanut maahan ja näytti kuin kohtauksen saaneelta. En tiennyt mitä tehdä. Pastori yritti rauhoitella äitiä ja näytti hätääntyneeltä. Äidin viimeisetkin voimat menivät siihen kun hän itki lattiaa vasten vielä hetken ja sitten hän nukahti hitaasti tuvan lattialle kyyneltensä keskelle.

  

   Menin pastorin luo ja pyysin häntä auttamaan äidin kantamisessa sänkyyn. Kun äiti oli saatu sänkyyn, minä peittelin äidin ja annoin suukon otsalle. Suljin huoneen oven perässäni ja pyysin pastoria istumaan pöydän ääreen. Kaadoin pastorille kahvia pannusta, joka oli jätetty isää varten liedelle.

   Ensin molemmat istuimme vai hiljaa, mutta sitten minun täytyi sanoa ääneen kysymykseni, joka oli ollut koko illan mielessäni: tulisiko isä takaisin?

   Pastori katsoi ensin minua ja huokaisi sitten kertoen, ettei isä palaisi. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta päätin, etten itkisi tänä iltana. Kurkkua kuristi, mutta kysyin siitä huolimatta hiljaa, mitä oli tapahtunut.

   Pastori kertoi isän hukkuneen heikoille jäille ylittäessään jokea yläjuoksulla. Nyökyttelin ymmärryksen merkiksi päätäni pastorille. Pastori katsoi kelloaan ja sanoi, että hänen olisi jo mentävä vaimon luokse kotiin. Toivotin hyvät yöt ja saatoin pastorin ovelle. Suljettuani oven kiipesin ylös siskojeni luokse mennäkseni nukkumaan.

   Ylhäällä Liina-Sofia ja Riina-Liisa olivat unessa yhä, mutta Mari-Anne oli hereillä ja istui sängyssään. Viisivuotiaaksi hän oli todella kypsä ja aikuismainen. Hän sanoi minulle, ettei minun kannata huolehtia isästä, sillä isä on nyt päässyt enkelien luokse sinne taivaaseen missä mummokin oli. Minä hymyilin väsyneesti hänelle ja käskin mennä nukkumaan. Minäkin menin sänkyyn ja kävin maate. Annoin yhden kyyneleen vieriä poskelleni muistellessani viimeistä asiaa, jonka olin isälle sanonut tämän lähtiessä; nähdään taas isä! Minä keitän sinulle kahvia, jotta voit lämmitellä kun palaat! Rakastan sinua isä! Turvallista matkaa!

   Se jäisi viimeiseksi mitä isälle sanoin, enkä katunut viimeisiä sanojani hetkeäkään. Juuri sen halusinkin sanoa”, kertoi mummi kyyneleen valuessa hänen poskelleen haalistuneista, mutta silti oi niin kirkkaan sinisistä silmistä.

  

   Mummi oli ollut kaunis nuorena. Hän oli ollut kaunis, vaalea ja hänen silmänsä olivat olleet sinisemmät kuin kaikki maailman vedet ja taivas yhdessä. Tuo sini oli edelleen hänen silmissään ja siellä näkyi jokainen tuskaisa menetys hänen elämästään. Jokainen kaunis ja unohtumaton hetki, jonka hän halusi jakaa, ennen kuin lähtisi jatkamaan matkaansa kauas pois tästä pahasta maailmasta, niin kuin hän sitä kutsui. Hänen silmissään näkyi myös jokainen rakkaus, jonka hän oli kokenut ja nähnyt, tuntenut ja tiennyt. Hänen silmänsä olivat sielun peilit ja hänen sielunsa oikea aarrearkku.

   Kun mummi oli kertonut tarinansa loppuun, hän tarjosi meille keksejä ja mehua. Veljeni Matias kyseli mummilta hänen tarinastaan ja lapsuudestaan. Mummi vastasi: ”Minun lapsuuteni oli hyvä ja pitkä, mutta minun nuoruuteni on se, mistä kaikki parhaat tarinani ovat.” Mummi iski silmää minulle sanan nuoruus kohdalla. Hymyilin.

   Mummilla oli paljon kerrottavaa. Hän tapasi kertoa hyviä tarinoita, joista suurin osa oli tositarinoita. Mummi oli ollut pienestä pitäen paras ystäväni. Oli minulla erikseen paras ystävä omanikäisissänikin, mutta kenelläkään ei koskaan tulisi olemaan sellaista sidettä, kuin minulla ja mummillani. Hän luki minua ja minä häntä.

 

   Kun tuli lähdön aika, mummi halasi minua ja veljeäni. Minun kohdallani hän kuiskasi: ”Nuori kun noin olet sä, pidä kiinni elämästä.” Sitten mummi saattoi meidät ovelle ja käynnistimme auton ajaen pois hiljalleen mummin pihasta.

   Päivät kuluivat ja kesä alkoi vaihtua syksyksi. Mummin tila huononi hiljalleen ja hän alkoi menettää jo elinvoimaansa. Päätimme siirtää mummin hoitokotiin tai sairaalaan, mutta mummi ei suostunut. Hän sanoi, että halusi elää loppu elämänsä samassa talossa, aivan sama kuinka lyhyt elämä tulisi olemaan.

   Isä ja äiti alkoivat huolestua ja aloimme viettää yhä enemmän aikaa mummin luona. Mummin kunto heikkeni ja lopulta mummi ei enää jaksanut nousta ylös sängystä. Mummi silti jaksoi kertoa tarinoitaan meille. Hän kertoi niitä vain, jos äiti ja isä eivät olleet paikalla. Mummi pelkäsi, että tarinoissa olisi jotain, mikä saisi äidin ja isän kieltämään niiden kertomisen.

   Yhtenä iltana, kun olimme lähdössä, isä jälleen mainitsi varovaisesti mummille hoivakodista ja sanoi, että siellä saisi asianmukaista hoitoa. Mummi sanoi, että jos nyt on hänen aikansa mennä, ei hän pidentäisi turhaan tätä pitkää polkua, jonka pää jo häämötti edessä. Mummi oli päättänyt lähteä jos olisi lähtemään.

   Kun isä pyysi meitä lähtemään autolle, jotta lähtisimme kotiin, mummi pyysi minua vielä jäämään hänen huoneeseensa ja sulkemaan oven hetkeksi. Edes isä ei saanut jäädä huoneeseen. ”Kuule tyttö, minulla ei ole enää juurikaan aikaa ja en jaksa pian edes kertoa tarinoita, joten hoidan tämän nyt pois alta. Avaa tuo laatikko tuossa lipastossa ja ota sieltä rasia. Puuterirasia. Ota myös Avain, joka on sen vieressä. Ja vielä viimeiseksi ota sieltä pieni hopearasia”, mummi sanoi osoittaen vapisevalla sormella lipastoa ikkunan vieressä.

 

   Kävelin lipaston luo ja avasin laatikon. Löysin kellastuneiden paperien ja kirjeiden alta mummin mainitsemat esineet ja otin ne. Suljin laatikon ja kävelin mummin luokse. Laskin esineet sängylle. Mummi pyysi minua ottamaan puuterirasian ja avaamaan sen. Sitten hän neuvoi, minua kääntelemään ja napsuttelemaan rasiaa niin, että löysin salalokeron rasian pohjalta. Siellä oli medaljonki. Mummi pyysi minua avaamaan sen ja katsomaan sen sisään. Siellä oli kuva mummista tämän siskojen ja äidin kanssa. Toisessa puoliskossa oli kuva mummin isästä.

   Mummi kertoi minulle kuvista ja katsoi itsekin hetken kuvia. Hän jatkoi sitten tavaroista: ”Laita medaljonki sinne, mistä sen otitkin. Nyt ota avain. Laita se samaan lokeroon puuterirasian pohjalle, kuin medaljonki. Sen jälkeen ota hopearasia ja avaa se.”

   Tein kuten mummi pyysi. Avatessani hopearasian, näin siellä pieniä valkoisia helmiä, sekä paperilappuja. Mummi sanoi, että paperit olivat tärkeitä ja etten missään nimessä saisi hukata niitä. Sitten mummi käski minua hakemaan vaatekaapista vanhan kenkälaatikon. Hän pyysi ottamaan lattialta yhden tyynyn ja ottamaan sieltä höyheniä laatikkoon.

 Normaalisti olisin kysynyt jo ihmeissäni mummilta tehtävän tarkoitusta, mutta näin mummin sinisenä yhä kiiluvissa silmissä päättäväisyyttä, kun hän lateli tehtäviä, joten olin hiljaa. Otin sakset pöydältä ja leikkasin siistin reiän vanhaan höyhentyynyyn. Laitoin höyhenet kenkälaatikkoon ja asettelin puuterirasian sekä hopearasian niiden sekaan, niin, ettei niitä nähnyt, kun laatikon avasi.

   Lopuksi mummi pyysi minua ottamaan vaatekaapista mummin vanhat tanssikengät ja laittamaan ne varovasti päällimmäisiksi laatikkoon. Tämä oli minusta hyvin kiintoisaa ja uutta mummissa. Miksi naamioida esineet kenkälaatikon uumeniin? Olipa salaperäistä.

   Lopulta en enää malttanut olla kysymättä mummilta, mikä oli tämän kaiken tarkoitus. Silloin mummi sanoi: ”Nuori kun noin olet sä, pidä kiinni elämästä. Silmät nuo sulje, kuule ja tunne.”

   En ymmärtänyt, mitä mummi tarkoitti ja hän huomasi tämän. ”Ei sinun vielä tarvitsekaan ymmärtää lapsi kulta. Mutta nyt, ota kenkälaatikko mukaasi ja vie se kotiin ja laita varmaan talteen, josta kukaan muu ei osaa sitä etsiä tai löytää. Ja kun olet aivan varma, ettei kukaan näe tai tiedä, ota ja katso tavaroita tarkemmin. Kengät ja höyhenet ovat vain lavastusta höpsö.”

   Mummi hymyili väsyneesti ja hoputti lähtemään, ettei isä ihmettelisi mihin olin jäänyt. ”Hyvää yötä, nuku hyvin rakas mummi”, huikkasin lopuksi ja olin sulkemaisillani oven, kun mummi vielä huikkasi: ”Hyvää yötä kaunis lapseni. Nähdään taas, kyllä me vielä kohdataan. Päämäärämme on enkeleiden maa…” Suljin oven hieman ymmälläni ja lähdin talosta jotenkin haikein mielin.

 

 

Seuraavana päivänä menin suoraan koulusta mummin luokse. Mummi oli huonompana kuin eilen. Hänen puheensa oli hieman sopertavaa ja hän ei jaksanut juuri liikkua. Tiesin, että tämä oli huono merkki ja soitin äidille.

   Äiti ja isä tulivat hetken kuluttua mummin luo ja toivat myös Matiaksen. Matiaksen kasvoilla oli hiukan pelokas ilme. Enkä yhtään ihmettele, sillä minuakin pelotti.

   Me pyysimme mummia vielä kerran lähtemään sairaalaan. Hänet voitaisiin parantaa, mikä sitten olikin vialla. Mummi vain huitaisi ärtyisästi kättään ja sanoi, ettei lähde minnekään. Kun hän huomasi meidän pelästyneet ilmeemme, hän sanoi: ”Älkää olko noin huolissanne. Minunhan teistä pitäisi olla huolissaan, kun tänne jäätte.”

   Sitten mummi vielä lisäsi hiukan haikeana: ”Toivoisin vain, että ymmärtäisitte, että tämän ollessa viimeinen päiväni teidän kansanne, te tekisitte siitä päivästä hyvän. Se on kaikki mitä pyydän.” Mummin kasvot olivat surulliset, mutta hän silti tiesi mitä teki.

   Päätimme kaikki ilman minkäänlaista sanallista sopimusta tehdä tästä päivästä mummille ainutlaatuisen. Isä ja äiti tekivät mummille tämän lempiruokaa ja Matias ja minä kuuntelimme hänen tarinoitaan koko päivän välillä korjaillen tyynyjä hänen selkänsä takana tai tuoden vettä.

 

    ”Kun isä oli poissa, minä tulin tilalle. Äiti oli poissa tolaltaan ja tein sekä äidin, että isän töitä niin paljon kuin jaksoin. Kesän tullessa, minä kylvin peltoon siemenet isän oppien mukaan hevosella. Minä kannoin vedet kaivosta ja pesin pyykkiä joella. Siivosin taloa ja hevosen pilttuuta. En kuitenkaan selvinnyt aivan kaikesta yksin ja niinpä minä annoin helpoimpia pikkutehtäviä siskoillekin.

   Riina-Liisa sai vanhimpana alkaa ruokkia hevosen. Hän piti meidän Naatti tammastamme muutenkin, joten hän ei mukissut turhia, vaan ryhtyi töihin. Mari-Anne sai tehtäväkseen hakea munat kanalasta ja otti aina Liina-Sofian mukaan, jotta tämäkin saisi auttaa.

   Äiti teki ruokaa ja me muut työt, joten talo pysyi pystyssä. Lapset saivat silti elää lapsuuttaan, vaikka hieman töitä joutuivatkin tekemään. Kaikki paitsi minä. Vaikka enhän minä enää mikään lapsi ollutkaan.

  



   Yhtenä päivänä parin vuoden kuluttua tieltä kuului huutoa. Tielle ei ollut pitkäkään matka pihastamme, joten huuto kuului selvästi. Se oli mies. Kuulosti siltä, kuin tämä olisi kärsinyt, joten minä jätin pyykkikorin maahan ja juoksin tielle, joka kulki hiukan korkeammalla tasanteella.

 

   Mari-Anne seurasi minua ja kun pääsimme tielle näimme miehen, jonka toinen jalka oli aivan veressä. Silmäni laajenivat kauhusta ja ensimmäinen reaktioni oli käskeä Mari-Annea juoksemaan lähimpään naapuriimme ja pyytämään talon miestä avuksi. Mari-Anne oli jo kasvanut isommaksi ja juoksi melko nopeasti. Seuraavalle talolle oli kuitenkin kilometri, joten kestäisi vielä, ennen kuin apu saapuisi.

   Menin varovasti miehen luokse ja polvisuin hänen eteensä ja nostin tämän kättä veriseltä jalalta. Käden alta paljastui suuri haava, josta valui yhä verta. Mies oli tuskissaan, mutta avasi silmiään sen verran tuskansa läpi, että näki kuka koski häneen. Hymyilin hänelle mahdollisimman rauhoittavasti, vaikka sisälläni paloikin rovio.

   Nousin ylös lähteäkseni, mutta mies tarttui minua käteen. Sanoin rauhoittavasti, että palaisin ihan pian. Kun mies päästi otteensa irti kädestäni, juoksin pihaamme ja hain kaivosta ämpäriin nopeasti vettä ja juoksin rätin sisältä.

   Äiti oli käymässä kaupungissa hakemassa ruokatarvikkeita ja oli ottanut Liina-Sofian mukaan, jotta tämä saisi nähdä kaupungin. He menivät hevosella, joten he palaisivat jo huomenna. Riina-Liisa oli siis ainoa, joka oli kotona. Hän kysyi säikähtäen kiirettäni, että mitä oikein tein. Juostessani ulos ovesta huusin, että tiellä oli loukkaantunut mies.

   Tunsin askeleita perässäni ja tiesin Riina-Liisan lähteneen perääni. Juoksin puolikkaan vesiämpärin ja rätin kanssa miehen luokse. Miehen kasvoilla oli yhä kärsivä ilme. Otin käden pois haavan päältä ja repäisin vähin liikkein housuihin isomman reiän tahraten käteni vereen. Mies voihkaisi vähän, kun koskin jalkaan. Yritin olla varovainen, mutta tiesin, että tämä tulisi silti sattumaan.

   Riina-Liisa pääsi luoksemme ja kauhistui haavaa ja kysyi ihmeissään, mistä moinen on tullut. Sanoin, etten tiennyt. Kostutin rätin kylmässä vedessä ja painoin sillä varovasti haavaa. Mies huusi ja voihki. Tiesin, että tämä sattui, mutta haava pitäisi puhdistaa, ettei se tulehdu.

   Huuhtelin rättiä välillä ja painoin haavaa sitten uudelleen. Mies yritti tukahduttaa tuskanhuutonsa ja parahteli enää vain vähän. Tunsin Riina-Liisan katsovan takaani, mitä tein. Ensin se häiritsi minua, mutta sitten ymmärsin, että hänenkin olisi hyvä tietää miten haava hoidetaan.

 

   Mies hieman avasi taas silmiään ja katsoi suoraan omiini. Hänellä oli ruohon vihreät silmät. Mies alkoi puhua hiukan. Hän sanoi, että onneksi minuun ei sattunut. Hän sopersi jotain siitä, että olin ollut vaarassa. Hän sanoi, ettei niin kaunis tyttö, kuin minä saanut loukkaantua. Sitten hänen puheensa muuttui taas voihkinnaksi.

   Riina-Liisa katsoi minua ja kysyi hiukan ärsyttävän kiusoittelevalla äänellä, että tunsinko miehen. Pudistin hiukan ärsyyntyneenä päätäni. Mietin, että mitä mies tarkoitti. En oikein ymmrätänyt.

   Kun haavan ympärys oli puhdas, näin, miten syvä haava oli todellisuudessa. Hän tarvitsisi lepoa ja haavan paranemiseen menisi vielä aikaa. Onneksi Mari-Anne juoksi juuri naapurin miehen kanssa paikalle. Kehuin Mari-Annea hyvästä suorituksesta ja käskin istua lepäämään. Seitsemänvuotias ja juoksi koko matkan. Siinä vasta tyttö.

   Naapurin mies tuli luokseni ja katsoi loukkaantuneen miehen jalkaa silmät pyöreinä. Selitin miehelle, mitä olin nähnyt ja mies nyökytteli päätään. Mies auttoi kantamaan loukkaantuneen meidän taloomme ja tuvan lattialle. Minä hain tälle oman patjani ylhäältä ja nostimme hänet siihen.

   Naapurin mies varmisti, että pärjäisimme miehen kanssa ja lähti kotiin sanoen, että voisimme pyytää apua kyllä, jos sitä vielä tarvitsisimme.

   Mies menetti tajuntansa jo ennen kuin naapuri lähti, joten me haimme hieman vettä ja kostutimme uuden rätin miehen otsalle viilentämään oloa. Äiti oli opettanut, mitä tehdä, kun joku olisi kuumeinen tai loukkaantunut. Olin aika varma, että miehelle nousisi kuume, ellei ollut vielä noussut.

   Leikkasin palan peittoa ja sidoin haavan, ettei sinne menisi mitään ylimääräistä. Annoin miehelle vettä kun tämä heräsi aina välillä vain tuupertuakseen uudelleen. Vahdin miestä alkuun, mutta sitten siirsin tämän työn siskoille, jotta voisin jatkaa omaa työtäni.

   Illalla käskin siskojen mennä nukkumaan ja jäin itse vahdiksi. Eihän minulla edes olisi ollut sänkyä. Vahtiessani miestä, luin samalla kirjaa. Talon ainoaa kirjaa. Äiti oli opettanut minua lukemaan hiukan ja ymmärsin valtaosan sanoista. Mutta kun vastaan tuli sana, joten en ymmärtänyt lukeminen lakkasi ja mietin, mitä sana voisi tarkoittaa.

   Kun vastaan tuli sana vapaa, en ymmärtänyt sitä. Toistelin hiljaa ääneen sanaa yrittäen lausua sitä. Va-paa. Vapaa. V, A, P, A, A. Vapaa.

 

   Mies oli herännyt huomaamattani ja sanoi, että vapaus oli parasta mitä hän tiesi. Säikähdin hiukan luullessani, ettei kukaan kuullut yksinpuheluani.

   Mies hymyili minulle. Hän katsoi minua taas suoraa silmiin ja kysyi, enkö tosiaan tiennyt, mitä sana vapaa tarkoitti. Vastasin hetkeäkään nolostumatta, etten tiennyt. Mistä minä tietäisin. Olen vain yksinkertainen tyttö.

   Mies alkoi tarinoida vapaudesta. Sellaisesta, ettei kuulunut tai ollut sidottu mihinkään. Sai päättää mitä teki ja milloin teki. Tällaisesta en ollut koskaan kuullut. Oli kiehtovaa ajatella, ettei tarvinnut kysyä lupaa mihinkään. Vapaus. Sen minä tahtoisin.

   Seuraavana aamuna äiti ja Liina-Sofia palasivat kaupungista ja minun täytyi selittää äidille, miksi tuvan lattialla makasi mies. Äidin silmät olivat pullistua päästä, mutta ilme lempeni sitä mukaa, kun tarina jatkui.

   Äiti oli samaa mieltä nähtyään haavan. Miehen pitäisi vielä jäädä. Ja kaiken lisäksi, mies oli matkamies. Ainiaan. Hänellä ei ollut asuinpaikkaa. Hän oli vapaa. Mies siis jäi.

   Mies osoittautui hyvin mukavaksi ja kiltiksi. Hänellä oli paljon tarinoita, joilla hän usein nukutti siskot uneen iltaisin. Autoimme häntä veistämään koivun oksasta kävelytuen, jotta hän voisi liikkua ja hän yritti auttaa kotitöissä, mutta turhaan. Hän ei ollut koskaan asunut missään, joten hän ei tiennyt mitään kotitöistä. Minä otin tehtäväkseni opettaa häntä.

   Miehen nimi oli Markus. Hän seurasi minua aina päivisin tehdessäni kotitöitä. Hän kyseli paljon siitä mitä tein ja miksi. Hän oli utelias, mutta niin olin minäkin. Aina iltaisin, kun siskot oli nukutettu, minä pyysin Markusta kertomaan lisää tarinoita siitä, miten hän oli elänyt jo nuoresta pojasta. Vapaana.

   Tuo kiehtova mies jäi asumaan meille vielä pitkäksi aikaa. Lopulta, kun hänen jalkansa parani, ei kukaan enää edes muistanut, miksi Markus oli alun perin jäänyt luoksemme, vaan kaikki kohtelivat häntä kuin perheenjäsentä. Tuo pieni talo oli jo kauan tarvinnut miehen ja nyt se oli sen saanut.

   Vuosi kului nopeasti ja Markus ei ollut lähdössä mihinkään. Päinvastoin, hänestä oli tullut kuin toinen isä siskoilleni ja minulle hän oli kuin veli. Äitikin oli tyytyväinen, kun joku oli tekemässä miehen työt minun puolestani.

   Eräänä iltana, kun Markus kertoi tarinoitaan jälleen siskoille, minä ja äiti istuimme tuvassa minä lukien ja äiti kutoen. Tällä kertaa en kuunnellut Markuksen tarinoita, sillä tuon tarinan minä olin jo kuullut.

 

   Äiti hyräili taas sitä laulua, jota hän tapasi hyräillä. Mutta nyt siinä oli lisää erilaisia sanoja.

   Kerran usko lapsuuden, sulla oli suloinen. Kätesi sä rukoukseen liitit ain; levolle laske luojani. Armias ole suojani. Näin sä rukoilit niin turvalisna vain.

   Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä. Surua ja tuskaa toi vain maailma. Tie on pitkä takaisin. Salassa sä itketkin. Muistaissasi lapsuuskodin onnea.

   Kysyin äidiltä, ikävöikö hän isää. Vastaukseksi sain hennon nyökkäyksen. Sitten tuli hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi äidin kysymys: pidänkö minä Markuksesta.

   Nyökkäsin ja sanoin, että kaikkihan me pidämme. Silloin äiti naurahti hiukan ja laski kutimensa hetkeksi ja katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen. Äiti kysyi uudelleen painokkaammin, pidänkö minä Markuksesta.

   Nyt ymmärsin, mitä äiti tarkoitti. Yllätyin kysymystä niin, etten saanut sanaa suustani. En ollut edes ajatellut mitään sen kaltaista. Siitä illasta alkaen, minä kysyin tuon kysymyksen joka ilta itseltäni. En voinut valehdella itselleni, mutta ei siinä ollut mitään järkeä. Minä ja hän?

   Päivät kuluivat ja päivä päivältä minusta tuntui yhä enemmän, että Markus katsoi minua jotenkin kummallisesti. En tiedä johtuiko se siitä, mitä äitini oli sanonut, mutta en osannut ajatella mitään muuta.

   Eräänä iltana Markus käveli ohitseni tallissa viedessään heiniä ja kompastui. Hän kaatui päälleni ja heinät levisivät lattialle. Olimme aivan niiden peitossa. Silloin katseemme kohtasivat ja näin, että hän todella katsoi minua kummallisesti. Ymmärsin, että minun katseeni saattoi olla ihan samanlainen. Mietin, mitä tämä katse oli. Kaipuuta? Ikävää, vaikka toinen oli aivan vieressä? Intoa jokaisesta kosketuksesta sen kestosta riippumatta? Halua? Halua tutustua paremmin. Halua koskea toista? Ei, se ei ollut mitään näistä. Sillä se oli kaikkia niitä. Sinä yönä tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Sen lähemmäksi taikaa en usko ihmisen pääsevän. Se oli rakkautta”, sanoi mummi ja huokaisi hiljaa.

   Matias katsoi mummia hieman vaivautunut ilme kasvoillaan. Minun katseeni taas oli täynnä odotusta ja intoa, siitä mitä tapahtuisi seuraavaksi, mutta mummi vaikeni. Hymyilin mummille ja sanoin: ”Markus ei ollut vaari, vai kuinka?” mummi vastasi: ”Ei. Teidän vaarinne tuli vuosia hänen jälkeensä. Hän oli varakkaampi ja äiti ja siskot tarvitsivat rahaa. Nain hänet ihan muista syistä, kuin rakkaudesta…”

 

   Sanoin mummille: ”Toivoisin olevani kuin sinä…” Mummi naurahti väsyneen oloisesti sanoen: ”Vanha ja väsynyt? Kuoleman portteja kohti kävelevä ikäloppuko?” Katsoin mummia ja naurahdin itsekin hiukan hänen mustalle huumorilleen. ”Ei, vaan vahva ja itsenäinen. Ja olet kokenut niin paljon asioita, etten minä edes tiedä mitä jotkin niistä asioista tarkoittavat. Haluaisin kertoa tarinoita kuin sinä ja haluaisin, että minulla olisi yhtä paljon tietoa ja kokemusta ja saavutuksia”, sanoin.

   Mummin ilme vakavoitui. Mummi huokaisi ja sanoi minulle: ”Kultaseni. Kun sinä ihan todella olet tässä iässä, ymmärrät, että huonoin tekemäsi valinta elämässä, oli pitää kiirettä. Elämä ei ole koskaan liian pitkä ja se pitää käyttää harkiten, tai sen helposti tuhlaa. Sinä olet vielä niin nuori ja tietämätön lapsi. Ei sinulla ole kiire. Nauti elämästä ja sen tuomista iloista. Se on nuoruuden voimaa. Elinvoimista arvokkainta ja voimallisinta. Ja se on sinulla nyt, ei sitten kun makaat kuolinvuoteellasi.”

   Sitten minä sanoin mummille noustessani lähteäkseni ja päättääkseni tämän keskustelun: ”Mutta sinulla on vanhuuden voimaa. Tietoa ja taitoa. Toivoa ja rakkautta. Elettyä elämää ja koettuja oikeita muistoja ajoilta, joita ei enää ole eikä tule. Sinäkin olet voimallinen. Sinulla on niin paljon.”

   Mummi hymyili ja hänen silmästään tipahti yksi kyynel. Hän lähetti huoneen ovelle minulle vielä lentosuukon ja vilkutti sulkiessani oven.

 

   Seuraavana aamuna heräsin kylmiin väreisiin ja äidin nyyhkytykseen. Sinä aamuna tunsin oloni tyhjäksi. Kaikki tuntui tyhjältä… Sillä tuona aamuna, heräsin maailmaan, jossa ei enää ollut mummia.

   Parin viikon kuluttua järjestettiin muistotilaisuus mummille. Mummin ystävät olivat pyytäneet minuakin pitämään muistopuheen. Olin kirjoittanut monta puhetta, mutta mikään niistä ei tuntunut olevan mummin arvoinen. Päädyin puheeseen, jossa oli mummin viimeisistä päivistä muutama sananen.

   Mutta kun tuli vuoroni puhua ja kapusin korokkeelle, en halunnut puhua viimeisistä päivistä. Halusin puhua sydämestä.

 

   ”Minun mummini. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hänen elämäänsä mahtui niin hyvää kuin pahaakin. Onnea ja epäonnea. Rakkautta ja vihaa. Vastakohtia. Mutta juuri nuo vastakohdat saivat hyvän tuntumaan hyvältä, sillä ellei olisi mitään pahaa ja huonoa, miten erottaisimme hyvän kaikesta muusta? Mummi opetti minulle paljon. Paljon enemmän, kuin kukaan muu olisi voinut opettaa. Olen kiitollinen hänelle.

   Hän puhui minulle nuoruudesta, kuin se olisi jotain ihmisyyttä suurempaa. Hän kertoi omia tarinoitaan ja hän kertoi minulle, että minullakin tulisi olemaan tarina. Minä en uskonut häntä, sillä hänen tarinansa kuulosti niin paljon paremmalta, kuin omani alku. Kerran hän sanoi, ettei minun kannata kiirehtiä kokemaan ja tekemään. Aikani kyllä koittaisi. Hän sanoi, että myöhemmin huomaisin, että kiirehtiminen olisi huonoin päätökseni. Myöhemmin haluaisin vain hidastaa tahtia. Hän sanoi, että nuoruus olisi parasta aikaa. Nuoruuden voimaa hän ikävöi maatessaan väsyneenä elämään. Ei hän kaivannut rakastettuaankaan yhtä kovasti, ei perhettäänkään, vaan voimaa, jolla nousta ylös ja elää taas. Nuoruutta hän kaipasi.

   Mutta edes hänen näkökulmansakaan ei ollut täydellinen. Sillä hän ei nähnyt toista voimaa. Sitä vastavoimaa, jonka tehtäväksi oli uskottu saapua nuoruuden vastakohdaksi elämään. Vanhuuden voimaa. Se on yhtä voimallinen nuoruuden kanssa, ellei voimallisempikin. Sillä onko yhdelläkään nuorella samaa tietoa, samaa taitoa ja sitä kokemusta, jonka yksi vanha on kerännyt elämässään sisälleen? Niitä tarinoita. Sitä elämää takana. Niitä muistoja. Niitä tunteita. Sitä taakkaa. Ei.

   Tämä on jonkun muun tarinan alku, siinä, missä mummin tarinan loppu. Tämä on viimeinen luku hänen tarinansa. Viimeinen luku. Se kaikista kaunein ja tuskallisin. Se, jota edes hän ei itse ole näkemässä.”

   Mutta sillä hetkellä tunsin kosketuksen olkapäälläni ja kuiskauksen korvassani: ”Äläkä luulekaan, etten tulisi omiin hautajaisiini lapsi. Haluan nähdä jokaisen, jopa viimeisen, kauneimman ja tuskallisimman luvun tarinaani. Ja nyt lapseni, on sinun vuorosi aloittaa oma tarinasi. Se on minun lahjani sinulle. Uusi luku tarinassasi. Siinä oi niin rikkaassa hetkistä ja muistoista. Siinä kaikkein kauneimmassa. Sinun tarinassasi, jossa nuoruus ja vanhuus kulkevat käsikädessä kohti aamunkoita ja päästävät käsistään yhtä aikaa viimeisen luvun viimeisen sivun viimeisessä lauseessa. Elä joka hetki. Sillä se on voimaa. Voimaa, jossa vastavoimat kohtaavat ja sitoutuvat toisiinsa kietoutuen yhteen, kuin kasteiset lehdet sateen yhä ropistessa puitten yllä. Nyt on minun vuoroni mennä, jotta sinun vuorosi koittaa. Jotta sinä voit tehdä oman tarinasi ja elää sen.”

 

   Kuiskauksen kadotessa korvastani kyynel vierähti poskeani pitkin valuen yhä alemmas aina varpaisiin asti mekkoni sisästä. Henkäisin, ja sanoin vieraille: ”Kerran mummoni sanoi minulle: ”Elä jokainen hetki. Sillä se on voimaa. Voimaa, jossa vastavoimat kohtaavat ja sitoutuvat toisiinsa kietoutuen yhteen, kuin kasteiset lehdet sateen yhä ropistessa puitten yllä.”

   Silloin jokainen vieras itki. Ilosta, surusta, rakkaudesta, kaipuusta. Kaiken tähden. Sillä lopussa, kaikki on yhtä. Ja kaikkien saavutettavissa.

 

   Illalla kiitosten ja surunvalittelujen loppuessa, halusin välttämättä kävellä yksin kotiin sateesta huolimatta. Matkalla meikkini valuivat kasvoiltani ja mekkoni kastui litimäräksi. Se ei haitannut minua, sillä minä otin laukustani mummin antamat tavarat: puuterirasian ja hopearasian. Avasin puuterirasian salapohjan ja katsoi medaljonkia ja avainta. Mihinköhän lukkoon se sopi? Selvittäisin sen vielä. Painoin puuterirasian kiinni ja otin hopearasian käteen.

   Kylmä aalto kulki lävitseni, kun tuuli puhalsi kylmästi sateen läpi. Tämä ei tainnutkaan olla hyvä idea. Oli todella kylmä ilma kävellä kotiin sateessa. Avasin säästä huolimatta hopearasian kannen ja otin paperilapun sieltä. Kävelin katulampun alle lukemaan sen suojaten sitä sateelta.

      Lapussa luki: ”Se oli hän. Hänen hiuksensa ja katseensa. Hänen huulensa ja hänen kätensä. Kaikki. En voinut vähempää, kuin sanoa rakastavani tätä miestä, mutta se ei muuttanut tosiasiaa, että minun tulisi jättää hänet. Tekisin sen ilomielin perheeni vuoksi. Suurin uhraus, jota voisin tässä elämässä tehdä heidän vuokseen. Mutta ennen sitä, minä haluan hänet vielä kerran. Yhdeksi yöksi minä haluan kääriytyä hänen kainaloonsa ja tuntea hänen tuoksunsa niin, että voisin painaa sen iäksi mieleeni. Ja jos jokin minua estää saamasta hänen lastaan ennen liittoani uuden elämän kanssa, minä estän kaikkia ja kaikkea viemästä tuota lasta itseltäni. Tuo lapsi on minun onneni ja muistoni miehestä, jota rakastin ja rakastan iät, aina viimeisen luvun viimeisen lauseen viimeiseen sanaan saakka.

   Tässä tarinassa uhrataan oma onni jonkun muun onnen vuoksi ja sen uhrauksen teen alistuen maailman tahtoon. Se on kohtalo. Ja toivon, että eräänä päivänä, voin antaa tämän eteenpäin, niin, että lapsen lapsenikin saisivat sen lukea ja ymmärtää mitä on heidän vuokseen uhrattu.”

 

 

   Silloin ymmärsin paljon yhdellä kertaa. Mummi oli uhrannut itsensä ja rakkaansa meidän muiden vuoksi. Myös minun ja veljeni, vaikkemme tuolloin vielä olleet täällä. Hän oli kasvattanut lapsensa toisen miehen lapsena, kuin mitä tämä oli ollut. Ja ymmärsin, että tämä lapsi oli minun äitini. Ja minä olin nyt ainoa, joka tämän taivaan alla tiesi. Mummi uskoi minulle rakkaimman ja tarkimmin varjellun salaisuutensa. Hän luotti sen minun käsiini. Hän halusi, että ymmärrän, mitä rakkaus on ja, että sen vuoksi tehdään uhrauksia.

   Jälleen kyyneleet vierivät poskiani pitkin tipahdellen maahan sadepisaroiden saattelemina. Mutta hiljaisen nyyhkytykseni keskeytti sana: ”Hei.”

   Se tuli niin soinnukkaasti ja varovaisesti. Kysyvästi. Sana kysyi olinko kunnossa. Käännyin ympäri ja näin pojan. Hänen hiuksensa ja katseensa. Hänen huulensa ja kätensä. Kaiken. Ja se kaikki kutsui minua oudosti ottamaan askeleen lähemmäs. Ja niin minä teinkin sanoen: ”Hei.” Hymyilin hänelle. Hän katsoi minua ja riisui takkinsa ja toi sen ympärilleni, vaikkemme tunteneet toisiamme. Mutta minusta tuntui, että tunsin hänet jo paremmin kuin itseni. Hän uhrasi jo jotain vuokseni. Hänen takkinsa sateessa.

   Kätensä ympärilläni hän saattoi minut kotiin hiljaisuudessa. Ainoa tapamme viestiä olivat hymyt, joita toisillemme lahjoitimme. Ja ne tuntuivat paremmilta kuin muut lahjat yhteensä. Kun pysähdyin talomme edessä, poika päästi irti käsivarsistani ja katsoi minua vielä kerran. Sitten hän hitaasti kääntyi ympäri ja käveli pois sateen yhä ropistessa hänen takanaan. Takkia hän ei ottanut mukaansa eikä hän sanonut mitään. Mutta silti, vaikkemme edes tunteneet, tämä kohtaaminen kahden vieraan välillä, oli uskomattominta mitä olin kokenut. Ja sana ”hei” kauneinta mitä olin kuullut.

 

 

...

 

 

Näin saatettiin päätökseen Vesihelmet -sarjan ensimmäinen osa. Toivottavasti piditte siitä! Ja jos teillä on jotain kommentoitavaa olipa se sitten negatiivista tai positiivista, niin kommentoikaa toki. Odotan innolla palautetta! :)

 

Toisen osan kirjoittaminen on jo alkanut ja lähiaikoina saatte kuulla sen etenemisestä ja novellikansien kehittelystä yms. tulevaisuuden suunnitelmista. :)

Kiitoksia sinulle, joka luit novellini! <3