Hei ja tervetuloa lukemaan blogiani, jossa saatte seurata lähietäisyydeltä novellisarjani syntyä! Novellisarja on nimeltään Vesihelmet ja sen aloittaa novelli nimeltä Iänpäivää. Tänään 31.7. julkaisen Iänpäivää novellin täällä blogissani!!!
Kelatkaa alaspäin ja voitte aloittaa novellin Iänpäivää lukemisen!!! :)
Lilian Halmetoja
Iänpäivää
”Oli kylmä talvi-ilta ja ulkona
tuiskutti. Isä oli lähtenyt hakemaan ruokaa kaupungista suksilla, koska hevonen
ei olisi päässyt etenemään myräkässä.
Istuimme tuvassa ja takassa loimusi tuli lämmittämässä taloa. Olin
kuudentoista sinä talvena. Siskoni olivat vasta kolme, viisi ja
yksitoistavuotiaat. Äiti kutoi sukkia takan edessä kiikkutuolissa hiljalleen
kiikkuen. Äiti hyräili laulua, jonka nimeä en koskaan saanut tietää, mutta
josta todella pidin.
Kerran usko lapsuuden
sulla oli suloinen. Kätesi sä rukoukseen liitit ain; levolle laske luojani,
armias ole suojani. Näin sä rukoilit niin turvallisna vain…
Äidin hyräilemänä se oli todella kauniin kuuloista. Joskus vieläkin
pyysin äitiä laulamaan tuon laulun mennessäni nukkumaan. Kun olin pienempi äiti
lauloi sen joka ilta. Hän kertoi, että hänen äitinsä oli ennen tavannut laulaa
sen hänelle kun hän oli pieni. Nyt mummo on jo kuollut. Tällaisina talvisina
myrskypäivinä äiti tapaa laulaa tuota laulua. Luulen, että se muistuttaa äitiä
mummosta. Äiti itki paljon, kun mummo kuoli.
Mummo haudattiin pihalle ja isä kaiversi kiveen mummon nimen ja äiti
lauloi hiljaa lauluja, jotka olivat minulle ja siskoilleni outoja. Lauluja
taivaasta. Lauluja, joissa kerrottiin enkeleistä. Niillä oli siivet ja ne
osasivat lentää. Ne asuivat taivaassa. Isä vei meidät sinä iltana aikaisin
nukkumaan ja äiti jäi yksin pihalle. Yöllä heräsin ja kuulin, kuinka äiti
hiljaa nyyhkytti pimeässä tuvassa. Sinä yönä minä ymmärsin, etten olisi lapsi
ainiaan ja päätin nauttia lapsuudesta. Se oli paras päätökseni.
Liina-Sofia oli nuorin siskoksistamme. Hän oli kovin hupsu ja pieni vielä. Liina-Sofialla oli kädessään minun vanha nalleni. Hän rutisteli sitä ja halasi sitä tiukasti väsymyksestä huolimatta. Olimme kaikki muutkin väsyneitä. Myös äiti, vaikkei hän sitä myöntänytkään. Olisi pitänyt mennä nukkumaan jo, mutta odotimme isää saapuvaksi, emmekä malttaneet mennä nukkumaan.
Vihdoin kun ovi aukesi, ei sisään astellutkaan isä, vaan pastori. Hänen
kasvoillaan oli kauhun välähdys. Mutta huomattuaan meidät lapset, pastori
kivetti kasvoilleen teennäisen hymyn. Pastori tervehti äitiä, joka nousi
kiikkutuolistaan ja käveli kohti ovea. Äiti kääntyi minun puoleeni ja sanoi,
että minun pitäisi viedä siskoni nukkumaan heti paikalla ja mennä sitten
itsekin sänkyyn. Näin, että tämä ei ollut pyyntö, vaan käsky. Tottelin hiljaa.
Liina-Sofia kysyi, miksi emme odottaneetkaan isän saapumista, kun
peittelin hänet. Sanoin, että isä myöhästyisi hiukan ja Liina-Sofian,
Mari-Annen ja Riina-Liisan olisi jo aika mennä nukkumaan. Liina-Sofia katsoi
minua pienillä kiiluvilla silmillään ja kysyi, voisinko antaa hyvänyönsuukon isälle
hänen puolestaan kun isä tulee kotiin. Lupasin antaa suukon isälle.
Silloin Riina-Liisa tokaisi kyyneleet silmissä, että ei kannata toivoa
liikoja. Ehkei isä palaisikaan tällä kertaa. Hän käski minun lopettaa
valehtelemisen ja kertoa, ettei isä tulekaan. Silloin minä suutuin ja minunkin
silmäni kostuivat kyynelistä, kun sanoin Riina-Liisalle, että isä kyllä tulisi.
Hän oli vain myöhässä. Riina-Liisa katsoi minuun kiukkuisesti ja sanoi, ettei
pastori olisi muuten tullut näin myöhään, kuin kertoakseen huonoja uutisia.
En enää tiennyt mitä sanoa siskoilleni, sillä minunkin toivoni alkoi
olla mennyttä. Suljin silmäni ihan vähäksi aikaa ja avatessani ne taas, sanoin
siskoilleni, että en tiedä tulisiko isä, mutta heidän täytyisi luottaa siihen,
että isä tulee ja alkaa nukkumaan. Liina-Sofia hätääntyi ja kysyi minulta mitä
tapahtuisi, jos isä ei palaisikaan. Minä kerroin, että silloin minä auttaisin
äitiä hoitamaan taloa ja siskoja. Siskot olisivat voineet jatkaa kyselemistä
läpi yön, mutta sanoin, että nyt täytyisi nukkua. Liina-Sofian hätääntyneen
ilmeen nähdessäni annoin kaikille iltasuukot ja lauloin äidin laulun hiljaa ja
niin hyvin kuin muistin. Siskot nukahtivat yksi kerrallaan hiljaiseen
pelokkaaseen uneen.
Kun siskot oli nukutettu, menin
portaat alas takaisin tupaan. Kun pääsin alas, näin, että äiti oli romahtanut
maahan ja näytti kuin kohtauksen saaneelta. En tiennyt mitä tehdä. Pastori
yritti rauhoitella äitiä ja näytti hätääntyneeltä. Äidin viimeisetkin voimat
menivät siihen kun hän itki lattiaa vasten vielä hetken ja sitten hän nukahti
hitaasti tuvan lattialle kyyneltensä keskelle.
Menin pastorin luo ja pyysin häntä
auttamaan äidin kantamisessa sänkyyn. Kun äiti oli saatu sänkyyn, minä
peittelin äidin ja annoin suukon otsalle. Suljin huoneen oven perässäni ja
pyysin pastoria istumaan pöydän ääreen. Kaadoin pastorille kahvia pannusta,
joka oli jätetty isää varten liedelle.
Ensin molemmat istuimme vai hiljaa, mutta sitten minun täytyi sanoa
ääneen kysymykseni, joka oli ollut koko illan mielessäni: tulisiko isä
takaisin?
Pastori katsoi ensin minua ja huokaisi sitten kertoen, ettei isä palaisi. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta päätin, etten itkisi tänä iltana. Kurkkua kuristi, mutta kysyin siitä huolimatta hiljaa, mitä oli tapahtunut.
Pastori kertoi isän hukkuneen heikoille jäille ylittäessään jokea
yläjuoksulla. Nyökyttelin ymmärryksen merkiksi päätäni pastorille. Pastori
katsoi kelloaan ja sanoi, että hänen olisi jo mentävä vaimon luokse kotiin.
Toivotin hyvät yöt ja saatoin pastorin ovelle. Suljettuani oven kiipesin ylös
siskojeni luokse mennäkseni nukkumaan.
Ylhäällä Liina-Sofia ja Riina-Liisa olivat unessa yhä, mutta Mari-Anne
oli hereillä ja istui sängyssään. Viisivuotiaaksi hän oli todella kypsä ja
aikuismainen. Hän sanoi minulle, ettei minun kannata huolehtia isästä, sillä
isä on nyt päässyt enkelien luokse sinne taivaaseen missä mummokin oli. Minä
hymyilin väsyneesti hänelle ja käskin mennä nukkumaan. Minäkin menin sänkyyn ja
kävin maate. Annoin yhden kyyneleen vieriä poskelleni muistellessani viimeistä
asiaa, jonka olin isälle sanonut tämän lähtiessä; nähdään taas isä! Minä keitän
sinulle kahvia, jotta voit lämmitellä kun palaat! Rakastan sinua isä!
Turvallista matkaa!
Se jäisi viimeiseksi mitä isälle sanoin, enkä katunut viimeisiä sanojani hetkeäkään. Juuri sen halusinkin sanoa”, kertoi mummi kyyneleen valuessa hänen poskelleen haalistuneista, mutta silti oi niin kirkkaan sinisistä silmistä.
Mummi oli ollut kaunis nuorena. Hän oli ollut kaunis, vaalea ja hänen silmänsä olivat olleet sinisemmät kuin kaikki maailman vedet ja taivas yhdessä. Tuo sini oli edelleen hänen silmissään ja siellä näkyi jokainen tuskaisa menetys hänen elämästään. Jokainen kaunis ja unohtumaton hetki, jonka hän halusi jakaa, ennen kuin lähtisi jatkamaan matkaansa kauas pois tästä pahasta maailmasta, niin kuin hän sitä kutsui. Hänen silmissään näkyi myös jokainen rakkaus, jonka hän oli kokenut ja nähnyt, tuntenut ja tiennyt. Hänen silmänsä olivat sielun peilit ja hänen sielunsa oikea aarrearkku.
Kun mummi oli kertonut tarinansa loppuun, hän tarjosi meille keksejä ja mehua. Veljeni Matias kyseli mummilta hänen tarinastaan ja lapsuudestaan. Mummi vastasi: ”Minun lapsuuteni oli hyvä ja pitkä, mutta minun nuoruuteni on se, mistä kaikki parhaat tarinani ovat.” Mummi iski silmää minulle sanan nuoruus kohdalla. Hymyilin.
Mummilla oli paljon kerrottavaa. Hän tapasi kertoa hyviä tarinoita,
joista suurin osa oli tositarinoita. Mummi oli ollut pienestä pitäen paras
ystäväni. Oli minulla erikseen paras ystävä omanikäisissänikin, mutta
kenelläkään ei koskaan tulisi olemaan sellaista sidettä, kuin minulla ja
mummillani. Hän luki minua ja minä häntä.
Kun tuli lähdön aika, mummi halasi minua ja veljeäni. Minun kohdallani
hän kuiskasi: ”Nuori kun noin olet sä, pidä kiinni elämästä.” Sitten mummi
saattoi meidät ovelle ja käynnistimme auton ajaen pois hiljalleen mummin
pihasta.
Päivät kuluivat ja kesä alkoi vaihtua syksyksi. Mummin tila huononi
hiljalleen ja hän alkoi menettää jo elinvoimaansa. Päätimme siirtää mummin
hoitokotiin tai sairaalaan, mutta mummi ei suostunut. Hän sanoi, että halusi
elää loppu elämänsä samassa talossa, aivan sama kuinka lyhyt elämä tulisi
olemaan.
Isä ja äiti alkoivat huolestua ja aloimme viettää yhä enemmän aikaa
mummin luona. Mummin kunto heikkeni ja lopulta mummi ei enää jaksanut nousta
ylös sängystä. Mummi silti jaksoi kertoa tarinoitaan meille. Hän kertoi niitä
vain, jos äiti ja isä eivät olleet paikalla. Mummi pelkäsi, että tarinoissa
olisi jotain, mikä saisi äidin ja isän kieltämään niiden kertomisen.
Yhtenä iltana, kun olimme lähdössä, isä jälleen mainitsi varovaisesti
mummille hoivakodista ja sanoi, että siellä saisi asianmukaista hoitoa. Mummi
sanoi, että jos nyt on hänen aikansa mennä, ei hän pidentäisi turhaan tätä
pitkää polkua, jonka pää jo häämötti edessä. Mummi oli päättänyt lähteä jos
olisi lähtemään.
Kun isä pyysi meitä lähtemään autolle, jotta
lähtisimme kotiin, mummi pyysi minua vielä jäämään hänen huoneeseensa ja
sulkemaan oven hetkeksi. Edes isä ei saanut jäädä huoneeseen. ”Kuule tyttö,
minulla ei ole enää juurikaan aikaa ja en jaksa pian edes kertoa tarinoita,
joten hoidan tämän nyt pois alta. Avaa tuo laatikko tuossa lipastossa ja ota
sieltä rasia. Puuterirasia. Ota myös Avain, joka on sen vieressä. Ja vielä viimeiseksi
ota sieltä pieni hopearasia”, mummi sanoi osoittaen vapisevalla sormella
lipastoa ikkunan vieressä.
Kävelin lipaston luo ja avasin
laatikon. Löysin kellastuneiden paperien ja kirjeiden alta mummin mainitsemat
esineet ja otin ne. Suljin laatikon ja kävelin mummin luokse. Laskin esineet
sängylle. Mummi pyysi minua ottamaan puuterirasian ja avaamaan sen. Sitten hän
neuvoi, minua kääntelemään ja napsuttelemaan rasiaa niin, että löysin
salalokeron rasian pohjalta. Siellä oli medaljonki. Mummi pyysi minua avaamaan
sen ja katsomaan sen sisään. Siellä oli kuva mummista tämän siskojen ja äidin
kanssa. Toisessa puoliskossa oli kuva mummin isästä.
Mummi kertoi minulle kuvista ja katsoi itsekin hetken kuvia. Hän jatkoi
sitten tavaroista: ”Laita medaljonki sinne, mistä sen otitkin. Nyt ota avain.
Laita se samaan lokeroon puuterirasian pohjalle, kuin medaljonki. Sen jälkeen
ota hopearasia ja avaa se.”
Tein kuten mummi pyysi. Avatessani hopearasian, näin siellä pieniä
valkoisia helmiä, sekä paperilappuja. Mummi sanoi, että paperit olivat tärkeitä
ja etten missään nimessä saisi hukata niitä. Sitten mummi käski minua hakemaan
vaatekaapista vanhan kenkälaatikon. Hän pyysi ottamaan lattialta yhden tyynyn
ja ottamaan sieltä höyheniä laatikkoon.
Lopuksi mummi pyysi minua ottamaan vaatekaapista mummin vanhat
tanssikengät ja laittamaan ne varovasti päällimmäisiksi laatikkoon. Tämä oli
minusta hyvin kiintoisaa ja uutta mummissa. Miksi naamioida esineet
kenkälaatikon uumeniin? Olipa salaperäistä.
Lopulta en enää malttanut olla kysymättä mummilta, mikä oli tämän kaiken
tarkoitus. Silloin mummi sanoi: ”Nuori kun noin olet sä, pidä kiinni elämästä.
Silmät nuo sulje, kuule ja tunne.”
En ymmärtänyt, mitä mummi tarkoitti ja hän huomasi tämän. ”Ei sinun
vielä tarvitsekaan ymmärtää lapsi kulta. Mutta nyt, ota kenkälaatikko mukaasi
ja vie se kotiin ja laita varmaan talteen, josta kukaan muu ei osaa sitä etsiä
tai löytää. Ja kun olet aivan varma, ettei kukaan näe tai tiedä, ota ja katso
tavaroita tarkemmin. Kengät ja höyhenet ovat vain lavastusta höpsö.”
Mummi hymyili väsyneesti ja hoputti lähtemään, ettei isä ihmettelisi
mihin olin jäänyt. ”Hyvää yötä, nuku hyvin rakas mummi”, huikkasin lopuksi ja
olin sulkemaisillani oven, kun mummi vielä huikkasi: ”Hyvää yötä kaunis lapseni.
Nähdään taas, kyllä me vielä kohdataan. Päämäärämme on enkeleiden maa…” Suljin
oven hieman ymmälläni ja lähdin talosta jotenkin haikein mielin.
Seuraavana päivänä menin suoraan
koulusta mummin luokse. Mummi oli huonompana kuin eilen. Hänen puheensa oli
hieman sopertavaa ja hän ei jaksanut juuri liikkua. Tiesin, että tämä oli huono
merkki ja soitin äidille.
Äiti ja isä tulivat hetken kuluttua mummin luo ja toivat myös Matiaksen.
Matiaksen kasvoilla oli hiukan pelokas ilme. Enkä yhtään ihmettele, sillä
minuakin pelotti.
Me pyysimme mummia vielä kerran lähtemään sairaalaan. Hänet voitaisiin
parantaa, mikä sitten olikin vialla. Mummi vain huitaisi ärtyisästi kättään ja
sanoi, ettei lähde minnekään. Kun hän huomasi meidän pelästyneet ilmeemme, hän
sanoi: ”Älkää olko noin huolissanne. Minunhan teistä pitäisi olla huolissaan,
kun tänne jäätte.”
Sitten mummi vielä lisäsi hiukan haikeana: ”Toivoisin vain, että
ymmärtäisitte, että tämän ollessa viimeinen päiväni teidän kansanne, te
tekisitte siitä päivästä hyvän. Se on kaikki mitä pyydän.” Mummin kasvot olivat
surulliset, mutta hän silti tiesi mitä teki.
Päätimme kaikki ilman minkäänlaista sanallista sopimusta tehdä tästä
päivästä mummille ainutlaatuisen. Isä ja äiti tekivät mummille tämän
lempiruokaa ja Matias ja minä kuuntelimme hänen tarinoitaan koko päivän välillä
korjaillen tyynyjä hänen selkänsä takana tai tuoden vettä.
”Kun isä oli poissa, minä tulin
tilalle. Äiti oli poissa tolaltaan ja tein sekä äidin, että isän töitä niin
paljon kuin jaksoin. Kesän tullessa, minä kylvin peltoon siemenet isän oppien
mukaan hevosella. Minä kannoin vedet kaivosta ja pesin pyykkiä joella. Siivosin
taloa ja hevosen pilttuuta. En kuitenkaan selvinnyt aivan kaikesta yksin ja
niinpä minä annoin helpoimpia pikkutehtäviä siskoillekin.
Riina-Liisa sai vanhimpana alkaa ruokkia hevosen. Hän piti meidän Naatti
tammastamme muutenkin, joten hän ei mukissut turhia, vaan ryhtyi töihin.
Mari-Anne sai tehtäväkseen hakea munat kanalasta ja otti aina Liina-Sofian
mukaan, jotta tämäkin saisi auttaa.
Äiti teki ruokaa ja me muut työt, joten talo pysyi pystyssä. Lapset
saivat silti elää lapsuuttaan, vaikka hieman töitä joutuivatkin tekemään.
Kaikki paitsi minä. Vaikka enhän minä enää mikään lapsi ollutkaan.
Yhtenä päivänä parin vuoden kuluttua tieltä kuului huutoa. Tielle ei ollut pitkäkään matka pihastamme, joten huuto kuului selvästi. Se oli mies. Kuulosti siltä, kuin tämä olisi kärsinyt, joten minä jätin pyykkikorin maahan ja juoksin tielle, joka kulki hiukan korkeammalla tasanteella.
Mari-Anne seurasi minua ja kun pääsimme tielle näimme miehen, jonka
toinen jalka oli aivan veressä. Silmäni laajenivat kauhusta ja ensimmäinen
reaktioni oli käskeä Mari-Annea juoksemaan lähimpään naapuriimme ja pyytämään
talon miestä avuksi. Mari-Anne oli jo kasvanut isommaksi ja juoksi melko
nopeasti. Seuraavalle talolle oli kuitenkin kilometri, joten kestäisi vielä,
ennen kuin apu saapuisi.
Menin varovasti miehen luokse ja polvisuin hänen eteensä ja nostin tämän
kättä veriseltä jalalta. Käden alta paljastui suuri haava, josta valui yhä
verta. Mies oli tuskissaan, mutta avasi silmiään sen verran tuskansa läpi, että
näki kuka koski häneen. Hymyilin hänelle mahdollisimman rauhoittavasti, vaikka
sisälläni paloikin rovio.
Nousin ylös lähteäkseni, mutta mies tarttui minua käteen. Sanoin
rauhoittavasti, että palaisin ihan pian. Kun mies päästi otteensa irti
kädestäni, juoksin pihaamme ja hain kaivosta ämpäriin nopeasti vettä ja juoksin
rätin sisältä.
Äiti oli käymässä kaupungissa hakemassa ruokatarvikkeita ja oli ottanut
Liina-Sofian mukaan, jotta tämä saisi nähdä kaupungin. He menivät hevosella,
joten he palaisivat jo huomenna. Riina-Liisa oli siis ainoa, joka oli kotona.
Hän kysyi säikähtäen kiirettäni, että mitä oikein tein. Juostessani ulos ovesta
huusin, että tiellä oli loukkaantunut mies.
Tunsin askeleita perässäni ja tiesin Riina-Liisan lähteneen perääni.
Juoksin puolikkaan vesiämpärin ja rätin kanssa miehen luokse. Miehen kasvoilla
oli yhä kärsivä ilme. Otin käden pois haavan päältä ja repäisin vähin liikkein
housuihin isomman reiän tahraten käteni vereen. Mies voihkaisi vähän, kun
koskin jalkaan. Yritin olla varovainen, mutta tiesin, että tämä tulisi silti
sattumaan.
Riina-Liisa pääsi luoksemme ja kauhistui haavaa ja kysyi ihmeissään,
mistä moinen on tullut. Sanoin, etten tiennyt. Kostutin rätin kylmässä vedessä
ja painoin sillä varovasti haavaa. Mies huusi ja voihki. Tiesin, että tämä
sattui, mutta haava pitäisi puhdistaa, ettei se tulehdu.
Huuhtelin rättiä välillä ja painoin haavaa sitten uudelleen. Mies yritti
tukahduttaa tuskanhuutonsa ja parahteli enää vain vähän. Tunsin Riina-Liisan
katsovan takaani, mitä tein. Ensin se häiritsi minua, mutta sitten ymmärsin,
että hänenkin olisi hyvä tietää miten haava hoidetaan.
Mies hieman avasi taas silmiään ja katsoi suoraan omiini. Hänellä oli
ruohon vihreät silmät. Mies alkoi puhua hiukan. Hän sanoi, että onneksi minuun
ei sattunut. Hän sopersi jotain siitä, että olin ollut vaarassa. Hän sanoi,
ettei niin kaunis tyttö, kuin minä saanut loukkaantua. Sitten hänen puheensa
muuttui taas voihkinnaksi.
Riina-Liisa katsoi minua ja kysyi hiukan ärsyttävän kiusoittelevalla
äänellä, että tunsinko miehen. Pudistin hiukan ärsyyntyneenä päätäni. Mietin,
että mitä mies tarkoitti. En oikein ymmrätänyt.
Kun haavan ympärys oli puhdas, näin, miten syvä haava oli
todellisuudessa. Hän tarvitsisi lepoa ja haavan paranemiseen menisi vielä
aikaa. Onneksi Mari-Anne juoksi juuri naapurin miehen kanssa paikalle. Kehuin
Mari-Annea hyvästä suorituksesta ja käskin istua lepäämään. Seitsemänvuotias ja
juoksi koko matkan. Siinä vasta tyttö.
Naapurin mies tuli luokseni ja katsoi loukkaantuneen miehen jalkaa
silmät pyöreinä. Selitin miehelle, mitä olin nähnyt ja mies nyökytteli päätään.
Mies auttoi kantamaan loukkaantuneen meidän taloomme ja tuvan lattialle. Minä
hain tälle oman patjani ylhäältä ja nostimme hänet siihen.
Naapurin mies varmisti, että pärjäisimme miehen kanssa ja lähti kotiin
sanoen, että voisimme pyytää apua kyllä, jos sitä vielä tarvitsisimme.
Mies menetti tajuntansa jo ennen kuin naapuri lähti, joten me haimme
hieman vettä ja kostutimme uuden rätin miehen otsalle viilentämään oloa. Äiti
oli opettanut, mitä tehdä, kun joku olisi kuumeinen tai loukkaantunut. Olin
aika varma, että miehelle nousisi kuume, ellei ollut vielä noussut.
Leikkasin palan peittoa ja sidoin haavan, ettei sinne menisi mitään
ylimääräistä. Annoin miehelle vettä kun tämä heräsi aina välillä vain
tuupertuakseen uudelleen. Vahdin miestä alkuun, mutta sitten siirsin tämän työn
siskoille, jotta voisin jatkaa omaa työtäni.
Illalla käskin siskojen mennä nukkumaan ja jäin itse vahdiksi. Eihän
minulla edes olisi ollut sänkyä. Vahtiessani miestä, luin samalla kirjaa. Talon
ainoaa kirjaa. Äiti oli opettanut minua lukemaan hiukan ja ymmärsin valtaosan
sanoista. Mutta kun vastaan tuli sana, joten en ymmärtänyt lukeminen lakkasi ja
mietin, mitä sana voisi tarkoittaa.
Kun vastaan tuli sana vapaa, en ymmärtänyt
sitä. Toistelin hiljaa ääneen sanaa yrittäen lausua sitä. Va-paa. Vapaa. V, A,
P, A, A. Vapaa.
Mies oli herännyt huomaamattani ja sanoi, että vapaus oli parasta mitä
hän tiesi. Säikähdin hiukan luullessani, ettei kukaan kuullut yksinpuheluani.
Mies hymyili minulle. Hän katsoi minua taas suoraa silmiin ja kysyi,
enkö tosiaan tiennyt, mitä sana vapaa tarkoitti. Vastasin hetkeäkään
nolostumatta, etten tiennyt. Mistä minä tietäisin. Olen vain yksinkertainen
tyttö.
Mies alkoi tarinoida vapaudesta. Sellaisesta, ettei kuulunut tai ollut
sidottu mihinkään. Sai päättää mitä teki ja milloin teki. Tällaisesta en ollut
koskaan kuullut. Oli kiehtovaa ajatella, ettei tarvinnut kysyä lupaa mihinkään.
Vapaus. Sen minä tahtoisin.
Seuraavana aamuna äiti ja Liina-Sofia palasivat kaupungista ja minun
täytyi selittää äidille, miksi tuvan lattialla makasi mies. Äidin silmät olivat
pullistua päästä, mutta ilme lempeni sitä mukaa, kun tarina jatkui.
Äiti oli samaa mieltä nähtyään haavan. Miehen pitäisi vielä jäädä. Ja
kaiken lisäksi, mies oli matkamies. Ainiaan. Hänellä ei ollut asuinpaikkaa. Hän
oli vapaa. Mies siis jäi.
Mies osoittautui hyvin mukavaksi ja kiltiksi. Hänellä oli paljon
tarinoita, joilla hän usein nukutti siskot uneen iltaisin. Autoimme häntä
veistämään koivun oksasta kävelytuen, jotta hän voisi liikkua ja hän yritti
auttaa kotitöissä, mutta turhaan. Hän ei ollut koskaan asunut missään, joten
hän ei tiennyt mitään kotitöistä. Minä otin tehtäväkseni opettaa häntä.
Miehen nimi oli Markus. Hän seurasi minua aina päivisin tehdessäni
kotitöitä. Hän kyseli paljon siitä mitä tein ja miksi. Hän oli utelias, mutta
niin olin minäkin. Aina iltaisin, kun siskot oli nukutettu, minä pyysin Markusta
kertomaan lisää tarinoita siitä, miten hän oli elänyt jo nuoresta pojasta.
Vapaana.
Tuo kiehtova mies jäi asumaan meille vielä pitkäksi aikaa. Lopulta, kun
hänen jalkansa parani, ei kukaan enää edes muistanut, miksi Markus oli alun
perin jäänyt luoksemme, vaan kaikki kohtelivat häntä kuin perheenjäsentä. Tuo
pieni talo oli jo kauan tarvinnut miehen ja nyt se oli sen saanut.
Vuosi kului nopeasti ja Markus ei ollut lähdössä mihinkään. Päinvastoin,
hänestä oli tullut kuin toinen isä siskoilleni ja minulle hän oli kuin veli.
Äitikin oli tyytyväinen, kun joku oli tekemässä miehen työt minun puolestani.
Eräänä iltana, kun Markus kertoi tarinoitaan
jälleen siskoille, minä ja äiti istuimme tuvassa minä lukien ja äiti kutoen.
Tällä kertaa en kuunnellut Markuksen tarinoita, sillä tuon tarinan minä olin jo
kuullut.
Äiti hyräili taas sitä laulua, jota
hän tapasi hyräillä. Mutta nyt siinä oli lisää erilaisia sanoja.
Kerran usko
lapsuuden, sulla oli suloinen. Kätesi sä rukoukseen liitit ain; levolle laske
luojani. Armias ole suojani. Näin sä rukoilit niin turvalisna vain.
Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä.
Surua ja tuskaa toi vain maailma. Tie on pitkä takaisin. Salassa sä itketkin.
Muistaissasi lapsuuskodin onnea.
Kysyin äidiltä,
ikävöikö hän isää. Vastaukseksi sain hennon nyökkäyksen. Sitten tuli hiljaista.
Hiljaisuuden rikkoi äidin kysymys: pidänkö minä Markuksesta.
Nyökkäsin ja sanoin, että kaikkihan me pidämme. Silloin äiti naurahti
hiukan ja laski kutimensa hetkeksi ja katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa
isän kuoleman jälkeen. Äiti kysyi uudelleen painokkaammin, pidänkö minä
Markuksesta.
Nyt ymmärsin, mitä äiti tarkoitti. Yllätyin kysymystä niin, etten saanut
sanaa suustani. En ollut edes ajatellut mitään sen kaltaista. Siitä illasta
alkaen, minä kysyin tuon kysymyksen joka ilta itseltäni. En voinut valehdella
itselleni, mutta ei siinä ollut mitään järkeä. Minä ja hän?
Päivät kuluivat ja päivä päivältä minusta tuntui yhä enemmän, että
Markus katsoi minua jotenkin kummallisesti. En tiedä johtuiko se siitä, mitä
äitini oli sanonut, mutta en osannut ajatella mitään muuta.
Eräänä iltana Markus käveli ohitseni
tallissa viedessään heiniä ja kompastui. Hän kaatui päälleni ja heinät
levisivät lattialle. Olimme aivan niiden peitossa. Silloin katseemme kohtasivat
ja näin, että hän todella katsoi minua kummallisesti. Ymmärsin, että minun
katseeni saattoi olla ihan samanlainen. Mietin, mitä tämä katse oli. Kaipuuta?
Ikävää, vaikka toinen oli aivan vieressä? Intoa jokaisesta kosketuksesta sen
kestosta riippumatta? Halua? Halua tutustua paremmin. Halua koskea toista? Ei,
se ei ollut mitään näistä. Sillä se oli kaikkia niitä. Sinä yönä tapahtui
jotain, mikä muutti kaiken. Sen lähemmäksi taikaa en usko ihmisen pääsevän. Se
oli rakkautta”, sanoi mummi ja huokaisi hiljaa.
Matias katsoi mummia hieman vaivautunut ilme
kasvoillaan. Minun katseeni taas oli täynnä odotusta ja intoa, siitä mitä
tapahtuisi seuraavaksi, mutta mummi vaikeni. Hymyilin mummille ja sanoin:
”Markus ei ollut vaari, vai kuinka?” mummi vastasi: ”Ei. Teidän vaarinne tuli
vuosia hänen jälkeensä. Hän oli varakkaampi ja äiti ja siskot tarvitsivat
rahaa. Nain hänet ihan muista syistä, kuin rakkaudesta…”
Sanoin mummille: ”Toivoisin olevani kuin sinä…” Mummi naurahti väsyneen
oloisesti sanoen: ”Vanha ja väsynyt? Kuoleman portteja kohti kävelevä
ikäloppuko?” Katsoin mummia ja naurahdin itsekin hiukan hänen mustalle
huumorilleen. ”Ei, vaan vahva ja itsenäinen. Ja olet kokenut niin paljon
asioita, etten minä edes tiedä mitä jotkin niistä asioista tarkoittavat.
Haluaisin kertoa tarinoita kuin sinä ja haluaisin, että minulla olisi yhtä
paljon tietoa ja kokemusta ja saavutuksia”, sanoin.
Mummin ilme vakavoitui. Mummi huokaisi ja sanoi minulle: ”Kultaseni. Kun
sinä ihan todella olet tässä iässä, ymmärrät, että huonoin tekemäsi valinta
elämässä, oli pitää kiirettä. Elämä ei ole koskaan liian pitkä ja se pitää
käyttää harkiten, tai sen helposti tuhlaa. Sinä olet vielä niin nuori ja
tietämätön lapsi. Ei sinulla ole kiire. Nauti elämästä ja sen tuomista iloista.
Se on nuoruuden voimaa. Elinvoimista arvokkainta ja voimallisinta. Ja se on
sinulla nyt, ei sitten kun makaat kuolinvuoteellasi.”
Sitten minä sanoin mummille noustessani lähteäkseni ja päättääkseni
tämän keskustelun: ”Mutta sinulla on vanhuuden voimaa. Tietoa ja taitoa. Toivoa
ja rakkautta. Elettyä elämää ja koettuja oikeita muistoja ajoilta, joita ei
enää ole eikä tule. Sinäkin olet voimallinen. Sinulla on niin paljon.”
Mummi hymyili ja hänen silmästään tipahti yksi kyynel. Hän lähetti
huoneen ovelle minulle vielä lentosuukon ja vilkutti sulkiessani oven.
Seuraavana aamuna heräsin kylmiin väreisiin ja äidin nyyhkytykseen. Sinä
aamuna tunsin oloni tyhjäksi. Kaikki tuntui tyhjältä… Sillä tuona aamuna,
heräsin maailmaan, jossa ei enää ollut mummia.
Parin viikon kuluttua järjestettiin muistotilaisuus mummille. Mummin
ystävät olivat pyytäneet minuakin pitämään muistopuheen. Olin kirjoittanut
monta puhetta, mutta mikään niistä ei tuntunut olevan mummin arvoinen. Päädyin
puheeseen, jossa oli mummin viimeisistä päivistä muutama sananen.
Mutta kun tuli vuoroni puhua ja kapusin
korokkeelle, en halunnut puhua viimeisistä päivistä. Halusin puhua sydämestä.
”Minun mummini. Hän oli ihmeellinen
ihminen. Hänen elämäänsä mahtui niin hyvää kuin pahaakin. Onnea ja epäonnea.
Rakkautta ja vihaa. Vastakohtia. Mutta juuri nuo vastakohdat saivat hyvän
tuntumaan hyvältä, sillä ellei olisi mitään pahaa ja huonoa, miten erottaisimme
hyvän kaikesta muusta? Mummi opetti minulle paljon. Paljon enemmän, kuin kukaan
muu olisi voinut opettaa. Olen kiitollinen hänelle.
Hän puhui minulle nuoruudesta, kuin se olisi jotain ihmisyyttä
suurempaa. Hän kertoi omia tarinoitaan ja hän kertoi minulle, että minullakin
tulisi olemaan tarina. Minä en uskonut häntä, sillä hänen tarinansa kuulosti
niin paljon paremmalta, kuin omani alku. Kerran hän sanoi, ettei minun kannata
kiirehtiä kokemaan ja tekemään. Aikani kyllä koittaisi. Hän sanoi, että
myöhemmin huomaisin, että kiirehtiminen olisi huonoin päätökseni. Myöhemmin
haluaisin vain hidastaa tahtia. Hän sanoi, että nuoruus olisi parasta aikaa.
Nuoruuden voimaa hän ikävöi maatessaan väsyneenä elämään. Ei hän kaivannut
rakastettuaankaan yhtä kovasti, ei perhettäänkään, vaan voimaa, jolla nousta
ylös ja elää taas. Nuoruutta hän kaipasi.
Mutta edes hänen näkökulmansakaan ei ollut täydellinen. Sillä hän ei
nähnyt toista voimaa. Sitä vastavoimaa, jonka tehtäväksi oli uskottu saapua
nuoruuden vastakohdaksi elämään. Vanhuuden voimaa. Se on yhtä voimallinen
nuoruuden kanssa, ellei voimallisempikin. Sillä onko yhdelläkään nuorella samaa
tietoa, samaa taitoa ja sitä kokemusta, jonka yksi vanha on kerännyt elämässään
sisälleen? Niitä tarinoita. Sitä elämää takana. Niitä muistoja. Niitä tunteita.
Sitä taakkaa. Ei.
Tämä on jonkun muun tarinan alku, siinä, missä mummin tarinan loppu.
Tämä on viimeinen luku hänen tarinansa. Viimeinen luku. Se kaikista kaunein ja
tuskallisin. Se, jota edes hän ei itse ole näkemässä.”
Mutta sillä hetkellä tunsin kosketuksen olkapäälläni
ja kuiskauksen korvassani: ”Äläkä luulekaan, etten tulisi omiin hautajaisiini
lapsi. Haluan nähdä jokaisen, jopa viimeisen, kauneimman ja tuskallisimman
luvun tarinaani. Ja nyt lapseni, on sinun vuorosi aloittaa oma tarinasi. Se on
minun lahjani sinulle. Uusi luku tarinassasi. Siinä oi niin rikkaassa hetkistä
ja muistoista. Siinä kaikkein kauneimmassa. Sinun tarinassasi, jossa nuoruus ja
vanhuus kulkevat käsikädessä kohti aamunkoita ja päästävät käsistään yhtä aikaa
viimeisen luvun viimeisen sivun viimeisessä lauseessa. Elä joka hetki. Sillä se
on voimaa. Voimaa, jossa vastavoimat kohtaavat ja sitoutuvat toisiinsa
kietoutuen yhteen, kuin kasteiset lehdet sateen yhä ropistessa puitten yllä.
Nyt on minun vuoroni mennä, jotta sinun vuorosi koittaa. Jotta sinä voit tehdä
oman tarinasi ja elää sen.”
Kuiskauksen kadotessa korvastani kyynel vierähti poskeani pitkin valuen
yhä alemmas aina varpaisiin asti mekkoni sisästä. Henkäisin, ja sanoin
vieraille: ”Kerran mummoni sanoi minulle: ”Elä jokainen hetki. Sillä se on
voimaa. Voimaa, jossa vastavoimat kohtaavat ja sitoutuvat toisiinsa kietoutuen
yhteen, kuin kasteiset lehdet sateen yhä ropistessa puitten yllä.”
Silloin jokainen vieras itki. Ilosta, surusta, rakkaudesta, kaipuusta.
Kaiken tähden. Sillä lopussa, kaikki on yhtä. Ja kaikkien saavutettavissa.
Illalla kiitosten ja surunvalittelujen loppuessa, halusin välttämättä
kävellä yksin kotiin sateesta huolimatta. Matkalla meikkini valuivat
kasvoiltani ja mekkoni kastui litimäräksi. Se ei haitannut minua, sillä minä
otin laukustani mummin antamat tavarat: puuterirasian ja hopearasian. Avasin
puuterirasian salapohjan ja katsoi medaljonkia ja avainta. Mihinköhän lukkoon
se sopi? Selvittäisin sen vielä. Painoin puuterirasian kiinni ja otin
hopearasian käteen.
Kylmä aalto kulki lävitseni, kun tuuli puhalsi kylmästi sateen läpi.
Tämä ei tainnutkaan olla hyvä idea. Oli todella kylmä ilma kävellä kotiin
sateessa. Avasin säästä huolimatta hopearasian kannen ja otin paperilapun
sieltä. Kävelin katulampun alle lukemaan sen suojaten sitä sateelta.
Lapussa luki: ”Se oli hän.
Hänen hiuksensa ja katseensa. Hänen huulensa ja hänen kätensä. Kaikki. En
voinut vähempää, kuin sanoa rakastavani tätä miestä, mutta se ei muuttanut tosiasiaa,
että minun tulisi jättää hänet. Tekisin sen ilomielin perheeni vuoksi. Suurin
uhraus, jota voisin tässä elämässä tehdä heidän vuokseen. Mutta ennen sitä,
minä haluan hänet vielä kerran. Yhdeksi yöksi minä haluan kääriytyä hänen
kainaloonsa ja tuntea hänen tuoksunsa niin, että voisin painaa sen iäksi
mieleeni. Ja jos jokin minua estää saamasta hänen lastaan ennen liittoani uuden
elämän kanssa, minä estän kaikkia ja kaikkea viemästä tuota lasta itseltäni.
Tuo lapsi on minun onneni ja muistoni miehestä, jota rakastin ja rakastan iät,
aina viimeisen luvun viimeisen lauseen viimeiseen sanaan saakka.
Tässä tarinassa uhrataan oma onni jonkun muun onnen vuoksi ja sen
uhrauksen teen alistuen maailman tahtoon. Se on kohtalo. Ja toivon, että eräänä
päivänä, voin antaa tämän eteenpäin, niin, että lapsen lapsenikin saisivat sen
lukea ja ymmärtää mitä on heidän vuokseen uhrattu.”
Silloin ymmärsin paljon yhdellä
kertaa. Mummi oli uhrannut itsensä ja rakkaansa meidän muiden vuoksi. Myös
minun ja veljeni, vaikkemme tuolloin vielä olleet täällä. Hän oli kasvattanut
lapsensa toisen miehen lapsena, kuin mitä tämä oli ollut. Ja ymmärsin, että
tämä lapsi oli minun äitini. Ja minä olin nyt ainoa, joka tämän taivaan alla
tiesi. Mummi uskoi minulle rakkaimman ja tarkimmin varjellun salaisuutensa. Hän
luotti sen minun käsiini. Hän halusi, että ymmärrän, mitä rakkaus on ja, että
sen vuoksi tehdään uhrauksia.
Jälleen kyyneleet vierivät poskiani pitkin tipahdellen maahan
sadepisaroiden saattelemina. Mutta hiljaisen nyyhkytykseni keskeytti sana:
”Hei.”
Se tuli niin soinnukkaasti ja varovaisesti. Kysyvästi. Sana kysyi olinko
kunnossa. Käännyin ympäri ja näin pojan. Hänen hiuksensa ja katseensa. Hänen
huulensa ja kätensä. Kaiken. Ja se kaikki kutsui minua oudosti ottamaan
askeleen lähemmäs. Ja niin minä teinkin sanoen: ”Hei.” Hymyilin hänelle. Hän
katsoi minua ja riisui takkinsa ja toi sen ympärilleni, vaikkemme tunteneet
toisiamme. Mutta minusta tuntui, että tunsin hänet jo paremmin kuin itseni. Hän
uhrasi jo jotain vuokseni. Hänen takkinsa sateessa.
Kätensä ympärilläni hän saattoi minut kotiin
hiljaisuudessa. Ainoa tapamme viestiä olivat hymyt, joita toisillemme
lahjoitimme. Ja ne tuntuivat paremmilta kuin muut lahjat yhteensä. Kun
pysähdyin talomme edessä, poika päästi irti käsivarsistani ja katsoi minua
vielä kerran. Sitten hän hitaasti kääntyi ympäri ja käveli pois sateen yhä
ropistessa hänen takanaan. Takkia hän ei ottanut mukaansa eikä hän sanonut
mitään. Mutta silti, vaikkemme edes tunteneet, tämä kohtaaminen kahden vieraan
välillä, oli uskomattominta mitä olin kokenut. Ja sana ”hei” kauneinta mitä
olin kuullut.
...
Näin saatettiin päätökseen Vesihelmet -sarjan ensimmäinen osa. Toivottavasti piditte siitä! Ja jos teillä on jotain kommentoitavaa olipa se sitten negatiivista tai positiivista, niin kommentoikaa toki. Odotan innolla palautetta! :)
Toisen osan kirjoittaminen on jo alkanut ja lähiaikoina saatte kuulla sen etenemisestä ja novellikansien kehittelystä yms. tulevaisuuden suunnitelmista. :)
Kiitoksia sinulle, joka luit novellini! <3
Kiitoksia sinulle, joka luit novellini! <3
